Myofaskiaalisen kivun hoito faskiakäsittelyllä

Faskiahoito perustuu myofaskiaalisten triggerpisteiden laukeamiseen ja kudosten parempaan liukumiseen toisiaan vasten sekä hermojen liukumiseen kudosten välissä. Hoito on tavotteellista, asiakaslähtöistä ongelmanratkaisua, jonka tavoitteena on pitkäänkin jatkuneen kiputilan korjaaminen ja kehon vapauttaminen tasapainoiseen liikkeeseen.

Kaikki fysioterapeuttinen ja osteopaattinen hoito alkaa haastattelulla, jonka tarkoitus poissulkea esteet hoidolle ja riskitekijät hoidolle, ja muodostaa asiakaslähtöinen tavoite kuntoutukselle.

Haastattelun ja kliinisen tutkimisen, eli oirekuvan muodostamisen, jälkeen terapeutti tutkii kehon käsin palpaatiolla eli etsimällä triggerpisteitä, ja tämän perusteella valitaan käsiteltävä alue.

Käsittely on niin kivutonta kuin mahdollista, mutta triggerpisteiden etsiminen palpaatiolla ei välttämättä ole, vaikka kivuttomuus onkin pyrkimys, mutta yllätyksiä triggerpisteiden kivuliaisuudesta tapahtuu välillä, vaikka kokemusta onkin kertynyt menetelmästä yli kymmenen vuoden ajalta. Kipuprovokaatiotestaus muutaman kilon voimalla (terapeutin sormet muuttuvat valkoisiki kynnen alta) on perusteltua, koska kipuprovokaatiotestaus auttaa muodostamaan kuvan oirealueesta, valitsemaan mahdollisimman kivuttomat hoitomenetelmät asiakaslähtöisesti.

Hoidettu alue voi olla muutaman päivän aran oloinen käsittelyn jälkeen, ja heti käsittelyn jälkeen alueella voi esiintyä punoitusta ja kuumotusta, jopa usean tunnin ajan, mikä ei ole merkki allergisesta reaktiosta, vaan johtuu ihon kapillaarisuonten reaktiosta mekaaniseen käsittelyyn. Jokainen hoitokerta suunnitellaan yksilöllisesti asiakkaan tarpeiden ja tilanteen mukaan, sillä meillä jokaisella on hyvin monesta asiasta riippuva kivunsietokynnys, jota ei ole tarpeen ylittää kuin asiakkaan kanssa yhteisymmärryksessä, ja vain silloin, kun se on välttämätöntä kuten esimerkiksi kliinisen oirekuvan luomiseksi.

Tiivistettynä: Tyypillistä myofaskiaaliselle kivulle on säteilykipu, jota esiintyy kipeän kohdan ympärillä, joskus kaukanakin alkuperäisestä kipukohdasta, tai pelkästään kivulias säteilytuntemus, joka leviää esimerkiksi lonkasta alaraajaan tai olkapäästä sormia kohti. Lisäksi myofaskiaalinen kipu voi aiheuttaa liikerajoituksen esimerkiksi haittaamalla pään kääntöä tai selän taivutusta, olka- tai lonkkanivelen kiertymistä tai ranteen ojennusta ja askeleen alastuloa tai ponnistusta kävelyssä tai juoksun aikana. Kivun esiintyminen liikkeen aikana riippuu siitä, sijaitseeko myofaskiaalinen kipu liikettä kontrolloivissa tukilihaksissa vai liikettä tuottavissa lihaksissa vai liikettä jarruttavissa lihaksissa, jotka tekevät pääasiassa eksentristä lihastyötä.

Tyypillistä myofaskiaaliselle kivulle on säteilykipu, jota esiintyy kipeän kohdan ympärillä, joskus kaukanakin alkuperäisestä kipukohdasta, tai pelkästään kivulias säteilytuntemus, joka leviää esimerkiksi lonkasta alaraajaan tai olkapäästä sormia kohti.

Tärkeää on huomioida, että myofaskiaalinen oireilu voi matkia lievän hermovammaa, jossa hermon tensiontoleranssi (sietokyky) on madaltunut, tai ne voivat esiintyä samaan aikaan, jos lievä hermovamma (tyypillisimmin lanneselässä välilevy ja/tai nikamanivelrikko yli 30 vuotiailla, kaularangassa välilevy alle 30 vuotiailla tai yli 50 vuotiailla yhdessä nikamanivelrikon kanssa) on heikentänyt lihaksen hermotusta ja voimantuottoa.

Lisäksi myofaskiaalinen kipu voi aiheuttaa liikerajoituksen esimerkiksi haittaamalla pään kääntöä tai selän taivutusta, olka- tai lonkkanivelen kiertymistä tai ranteen ojennusta ja askeleen alastuloa tai ponnistusta kävelyssä tai juoksun aikana, riippuen siitä, missä lihaksessa tai lihasryhmässä myofaskiaalisia triggerpisteitä sijaitsee.

Hoidon turvallisuuden kannalta on tärkeää kliinisesti osata erotella, onko kipu peräisin

1. Tuoreesta vammasta, kuten venähdyksestä, joka johtaa aluetta hermottavan hermoston ärtyminseen ja kipualeen kasvuun, kun tulehdus eksitoi nousevaa rataa ja lisää kipuviestintää, mikä lisää uinuvien hermopäätteiden aktivaatiota, ja samalla myös lihassukkuloiden kipuhermopäätteiden kipuherkkyyttä. Vamman pitää parantua kudosten paranemisajan, joka vaihtelee vamman laajuuden mukaan kahden ja 10 viikon välillä pehmytkudosvammoissa ja välilevyrepeämissä, sekä aiheuttaa kontrolloimatonta liikettä, kun vammassa hajonneet proprioseptiset hermopäätteet eivät ole vielä kuntoutuneet, mikä olennaisesti lisää myofaskiaalisen kivun todennäköisyyttä.

3. Parantuneesta vammasta, joka on aiheuttanut arpikudoksen muodostumisen, mikä voi lihaskalvon läpäistessään aiheuttaa lihaskalvoperäistä kipua, ja ns. liimata lihaskalvon rakenteet yhteen, mikä estää kudosten liukumista toisiaan vasten ja voi pahimillaan aiheuttaa hermopinteen tyyppistä oireilua, jos hermosäie kulkee arpikudoksen läpi.

4. Huonosti parantuneesta vammasta jänne-lihasliitos- tai jänne-luuliitos (insertiokipu) alueilla, vai jänteen keskiosan pitkittäisten repeämien eli ikääntymismuutosten aiheuttamaa, kuten olkapään kiertäjäkalvosimen tai akillesjänteen tendinopatia.

4. Riittävän pitkään jatkuneesta staattisesta kuormituksesta, joka aiheuttaa tukilihasten ylikuormituksen, josta pitää palautua riittävä aika ennen uutta kuormitusta.

5. Äkillisestä uudentyyppisestä kuormituksesta, joka on aiheuttanut treeninjälkeisen lihaskivun (engl. delayed onset muscle soreness, DOMS), josta pitää palautua ennen uutta kuormitusta.

7. Nivelen hakautumisesta, jossa nivel on huonosti kontrolloidun liikkeen seurauksena jäykistynyt ääriasentoonsa, fasettilukko.

Sillä niiden hoito eroaa toisitaan, ja voi asiakkaan tarpeen mukaan vaatia useiden hoitotekniikoiden käyttöä.

Hitaat lihassolut (Type I / Slow-twitch): Palautuvat nopeammin. Ne ovat pienempiä, sisältävät paljon mitokondrioita ja käyttävät happea energiantuotantoon, mikä tekee niistä kestäviä eivätkä ne vaurioidu yhtä helposti. Satellite-solut: Hitaissa soluissa on enemmän satellite-soluja, jotka auttavat lihaksen korjaamisessa, mikä edistää palautumista.

Nopeat lihassolut (Type II / Fast-twitch): Palautuvat hitaammin. Ne tuottavat suuren voiman, mutta väsyvät nopeasti ja vaurioituvat helpommin (esim. kova voimaharjoittelu). Tutkimusten mukaan korkean nopeiden solujen osuuden omaavat palautuvat hitaammin ja kokevat suuremman voimantuoton laskun treenin jälkeen.

Asentoa ylläpitävät lihakset (asentolihakset eli tukilihakset) koostuvat pääosin tyypin I lihassoluista (hitaita, "slow-twitch" -säikeitä, punainen lihas): Näille lihaksille on ominaista kyky kestää staattista rasitusta väsymättä, ja ne toimivat aerobisesti eli tarvitsevat happea energian tuottamiseen. Väsymättömyys: Tyypin I säikeet ovat erittäin vastustuskykyisiä väsymiselle, mikä on välttämätöntä ryhdin ylläpitämiseksi koko päivän ajan.Sijainti: Näitä lihaksia on erityisesti selkärangan ympärillä (syvät vatsa- ja selkälihakset), niskan alueella sekä alaraajoissa (esim. pohkeet). Staattinen työ (asennon hallinta): Asentolihakset toimivat usein isometrisesti (staattisesti), eli ne ylläpitävät jännitystä muuttamatta pituuttaan merkittävästi.Väsymättömyys: Tyypin I säikeet ovat erittäin vastustuskykyisiä väsymiselle, mikä on välttämätöntä ryhdin ylläpitämiseksi koko päivän ajan.Sijainti: Näitä lihaksia on erityisesti selkärangan ympärillä (syvät vatsa- ja selkälihakset), niskan alueella sekä alaraajoissa (esim. pohkeet). Tärkeimmät asentolihakset (syvät tukilihakset):Poikittainen vatsalihas (m. transversus abdominis), Vinot vatsalihakset, Selän ojentajalihakset (erityisesti syvät osat, kuten multifidukset), Lantionpohjan lihakset ja Pallea.

Asentolihasten vastakohtana toimivat liikelihakset (phasic muscles), jotka ovat useammin nopeita tyypin II säikeitä ja tuottavat lyhytkestoista, voimakasta liikettä.

Uusimmat tutkimukset ovat osoittaneet, että lihaskudoksen lihassolukoostumus on yksilöllistä, eikä sitä ei ole pystytty laajasti tutkimaan, koska biopsia eli koepalan otto on ollut ainoa tapa tutkia sitä luotettavasti. Lihasbiopsiaa taas ei voida ottaa kaikista lihaksista, vaan sitä varten on kehitetty erilaisia testipattereita, ja kuvantamismenetelmiä kuten lihaksen koostumuksesta kertovaa karnosiinitason mittaus 1H-MRS-magneettikuvauksella, jossa periaatteena on, että karnosiinitasot ovat korkeammat nopeissa (typpin II) lihassäikeissä kuin hitaissa (type I) lihassäikeissä, mutta ne ovat vielä tutkimusvaiheessa, joten lihasten koostumusta yksilön tai väestön osalta ei ole vielä ratkaistu.

Uusimman tutkimustiedon, eli Van de Casteele ym. 2026, (10.1249/MSS.0000000000003959, Combining Non-Invasive Tests of Different Physiological Dimensions Leads to Better Estimation of Muscle Fiber Type Composition in Humans)
mukaan: Laktaattitutkimus kuormituksen jälkeen ("post-windgate lactate concentration") näyttäis aika hyvin korreloivalta ja monimuotoinen tutkimus ("multiple linear regression model with sex, post-Wingate blood lactate, peak knee extension torque at 300°.s -1 scaled to upper leg lean mass, average vastus lateralis and soleus carnosine and singlet contraction time") selittää jopa 68% multi-muscle FTarea% varianssista eli lihassolutyypistä, kun niitä verrataan lihasbiopsiaan gastrocnemius ja vastusmedialis -lihaksista.

Lihastonuksen (lihasjäntevyyden, tonuksen) säätely on monimutkainen, pääosin tahdosta riippumaton prosessi, joka pitää luurankolihakset jatkuvassa, kevyessä osittaisessa supistustilassa. Tämä "lepopinge" on välttämätön asennon ylläpidolle, tasapainolle ja nopealle reagointikyvylle. Lihastonusta säätelee keskushermoston ja perifeeristen aistielinten muodostama dynaaminen järjestelmä. Jos lepojännitys kohoaa liian suureksi liian pitkäksi aikaa voi se saada aikaan esimerkiksi jännitystyyppistä päänsärkyä tai laaja-alaisen selkäsäryn, pahimmillaan myös yksittäinen myofaskiaalinen kipupiste voi ärtyä pitkäkestoisesti.

Säätely tapahtuu usealla tasolla.

Selkäydintaso (refleksikaari): Tärkein paikallinen säätelijä on venytysrefleksi. Lihaksen sisällä olevat lihaskäämit aistivat lihaksen pituutta ja venytystä. Kun lihas venyy, käämi lähettää signaalin selkäytimeen, joka käynnistää alfamotoneuronien välityksellä lihaksen supistumisen (vastavenytys). Golgin jänne-elimet: Nämä aistivat lihaksen jänteeseen kohdistuvaa jännitystä. Ne toimivat vastavoimana venytysrefleksille ja estävät lihasta supistumasta liikaa (suojamekanismi).

Gamma-motoneuronit: Nämä hermosolut säätelevät lihaskäämien herkkyyttä. Gamma-motoneuronien aktiivisuus ("gamma-biaks") muuttaa lihaskäämin pituutta, mikä vaikuttaa siihen, kuinka herkästi venytysrefleksi laukeaa.

Supraspinaalinen (aivoperäinen) säätely: Aivorunko, pikkuaivot, tyvitumakkeet ja motorinen aivokuori lähettävät laskevia hermoratoja, jotka voivat joko kiihdyttää (fasilitoida) tai estää (inhiboida) selkäytimen motoneuroneja.

Lihastonus eli lihaksen jännittyneisyysaste ei ole vakio, vaan se muuttuu tilanteen mukaan.

Asento ja liike: Tonus lisääntyy, kun yritämme ylläpitää asentoa (esim. seisoessa).

Uni-valverytmi: Lihastonus laskee NREM-unen aikana ja lähes katoaa (atonia) REM-unen aikana.

Tunteet ja stressi: Jännitys ja stressi voivat lisätä lihastonusta. ´

Tärkeää on huomioida ja poissulkea sairaudet ylemmän motoneuronin refleksitestauksella. Kun esimerkiksi keskushermoston ylempi säätely (inhiboivat radat) vaurioituu, lihastonus voi muuttua: Hypertonia (kohonnut tonus/spastisuus): Tyypillistä aivohalvauksen, MS-taudin tai aivovaurion jälkeen. Tällöin venytysrefleksi yliaktivoituu. Ylemmän motoneuronin vammautumisen hoito tapahtuu vaativan kuntoutuksen yksikössä, ei tuki- ja liikuntaelin kuntoutuksessa, johon itse kuulun.

Lisäksi tärkeää on poissulkea hermon sairauteen viittaavat tekijät perifeerisen hermoston tutkimuksilla, joita ovat esimerkiksi refleksien, kosketustuntojen, lihasvoiman ja myotomivoiman testaus aseikolla 0-5, mitkä voivat kertoa osittaisesta tai kokonaisesta hermovauriosta, tai hermojuurioireesta, koska hypotonia (alentunut tonus/velttous) puolestaan voi johtua alimman motoneuronin, eli selkäydintason (selkäytimen takasarven) hermo-lihasliitoksen tai itse lihaksen vauriosta.

Tuki- ja liikuntaelin kuntoutuksessa tällaista alentunutta lihastonusta pyritään osteopatiassa/fysioterapiassa hallitsemaan mm. alkuun kevyellä liikkuvuusharjoittelulla, ja sähköstimulaatiolla, elektroneulastimulaatiolla kuten sähköakupunktiolla, sähkökuivaneulauksella tai TENS-terapialla, jossa käytetään neulojen sijaan pintaelektrodeja, ja voimatasojen kohotessa (hermon parantuessa) siirtymään liikehallintaharjoittelun kautta voimaharjoitteluun voimatasojen palauttamiseksi hermovammaa edeltävälle tasolle 10 viikon kudosten normaali paranemisaika huomioiden. (MUISTA LINKKI ISKIASKUNTOUTUKSEEN/YLÄRAAJAN HERMOJUURIKIVUN KUNTOUTUKSEEN)